Tänne kuuluu hyvää

Viimeiset pari viikkoa on mennyt hämmästyttävän rauhallisissa tunnelmissa. Olen ihmetellyt, kuinka nopeasti voi tottua sellaiseen, mikä vielä hetki sitten tuntui täysin absurdilta. Raskausoireita on ollut ja hyvä niin, sillä niiden kadotessa päiväksi on heti mietityttänyt, että toivottavasti kaikki on hyvin.

Tänään oli viimeinen kontrollikäynti Naistenklinikalla, tästä siirrytään sitten tavallisten tallaajien joukkoon neuvolaan. Ruudulla näkyi sykkivän pienen pieni sydän ja alkio vastasi raskausviikkoa 7 niin kuin pitikin. Kaikki on siis hyvin.

Tämä on uskomatonta ja ihanaa. Olen niin onnellinen ja toiveikas, että tästä saadaan kypsyteltyä meille se kauan kaivattu vauva ❤

Totta se on

Sain aamupäivällä puhelun hoitajalta. Totta se on, verikokeen tulos oli positiivinen ja raskaushormonin määräkin suurempi kuin mitä vielä tässä vaiheessa tarvitsisi olla. Alkio on siis kiinnittynyt hyvin.
Minä olen r a s k a a n a!

Tajusin, että nyt on aika lailla päivälleen viisi vuotta siitä, kun päätimme alkaa yrittämään. Käsittämättömän pitkä aika, käsittämätöntä että olemme nyt tässä.

Olo on onnellinen ja kevyt. Aion yrittää nauttia joka hetkestä. Ei ole mitään syytä miksi kaikki ei menisi loistavasti tästä eteenpäin, nyt kun on viimein päästy tähän pisteeseen.

❤

JAIKS

Vatsa on ollut kipeä viikonlopun ja olen odottanut milloin ne menkat sitten alkavat. Aamulla piti mennä verikokeeseen ja ajattelin, että teen testin ennen sitä jos menkat eivät ole alkaneet yön aikana. Sellaista ei ollut havaittavissa aamulla joten tein testin... ja siinä oli havaittavissa kaksi selkeää viivaa.

Tuijottelin sitä aikani ilman sen suurempaa tunnemyräkkää ajatellen, että homma ei sittenkään ole tuhoon tuomittu. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Labraan lähdin hyvillä mielin ja koko päivän on ollut sellainen lämmin fiilis päällimmäisenä. Huomenna soitetaan lääkäristä verikokeen tulos, katsotaan nyt sitten mitä se näyttää. (Toivoisin kyllä sellaista kellon edistystä tulevalle vuorokaudelle).

Toivottomuutta ilmassa

Nyt on eletty kummallisia piinaviikkoja. Aluksi ei tuntunut yhtään miltään. Sittemmin on alkanut tuntua ettei mitään toivoa ole. En oikein ymmärrä itseäni. Mietin, että voiko sitä suojella itseään alitajuisesti? Viimeksi nimittäin tipuin aika korkealta kun IVF ei tuottanut tulosta.

Tuntuu, että olen jo monta päivää surrut valmiiksi negatiivista tulosta. Asian ajatteleminen itkettää. Torstaina oli viimeinen päivä, jolloin lugesteron oli käytössä, joten eiköhän menkat ala hetkenä minä hyvänsä jos ovat alkaakseen. Pelkään joka kerta vessassa käydessäni, että huomaan niiden alkaneen. Maanantaina pitäisi mennä verikokeeseen, jonka tuloksen saan tiistaina. Ymmärsin, että verikokeeseen tulisi mennä vaikka kuukautiset ehtisikin alkaa. Kuinka typerää sekin on.

Tyypilliseen tapaani olen tehnyt jo suunnitelmia seuraavalle vuodelle, jos en olekaan raskaana. Itsensä suojelua kai sekin on.

Alkioita siirretty 1, jäljellä 0

Blastokysti selvisi sulatuksesta ja siirrettiin tänään. En ole oikein vielä tajunnut että siellä se nyt on. Tämä pakastealkionsiirtoprosessikin on ollut niin epävarma, kun ensin piti jännittää että osuuko siirto arkipäiville ja sitten vielä että onnistuuko sulatus. Oon tosi iloinen että siirto onnistui nyt. Pakkaseenhan ei jäänyt enää yhtään mutta toivottavasti niitä ei olisi tarvinnutkaan. Jos tämä ei onnistu niin pitäisi aloittaa koko homma taas alusta. Ilmeisesti tässä olisi resurssien vuoksi kolmen kuukauden tauko. Mutta ei mietitä sitä vielä.

Perhejuhlat

Nähtävästi tämän viidennen lapsettomuusvuoden aikana suuret perhejuhlat ovat alkaneet herättää sellaisia tunteita mitä ei aiemmin herännyt. Tänään olen tuntenut ärsyyntyneisyyttä ja surua lueskeltuani naisten some-postauksia siitä kuinka heidän lapsillaan on maailman paras isä. Isänpäivään liittyvät uutiset vain muistuttavat siitä aukosta, mikä elämässäni on. Parempi sulkea sosiaalinen media ja uutisvirta tältä päivältä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella vol. 2

Vajaa vuosi sitten bloggasin ajatuksia samalla otsikolla. Tänä iltana tämä ajatus pyörii taas  mielessä.

Viikko sitten kävin lääkärissä ultrattavana ja aloitin ovulaatiotestauksen. Ei mitään. Tiistaina kävin uudelleen ultrattavana ja samalla jatkoin koko viikon ovulaatiotestejä, joista tuli tänään positiivinen tulos. Soitto lääkäriin ja aika pakastealkion siirtoon keskiviikkoiltapäivälle. Samana päivänä kuulen aamupäivällä, jos jotain muutoksia tulee.

Illalla tapasin ystävää ja kuulin, että hän joka on ollut nykyisen miehensä kanssa neljä kuukautta, on nyt raskaana. Niin mitä helvettiä tästä kaikesta pitäisi ajatella?! Hajosin täysin ja aloin itkemään ja sanoin että en vaan pysty nyt muuhun. Ihanasti hän kyllä ymmärsi mutta sekin on ihan päin helvettiä että hän, joka on raskaana ei saa onnnitteluja vaan lohduttaa mua.

Toivon, että kuten aikaisemminkin, niin huomenna asia näyttäytyy uudessa valossa. Mä vaan vihaan raskausuutisia!!!

Mystinen äitiys

Tykkään kuunnella radiodokumentteja ja tässä viime päivinä olen kuunnellut Tuija Pehkosen keskusteluohjelmaa, jossa hän keskustelee tunnin verran vieraansa kanssa. Kuuntelin lähes peräkkäin ohjelmat, joissa oli vieraana Marja Hintikka ja Martina Aitolehti. Molempien kanssa keskustelu sivusi äitiyttä ja sitä miten se on muuttanut heitä ihmisenä. Hintikan näkemys on, että itse äitiys ei tee naisesta jumalolentoa ja hänhän pyrkii omalla ohjelmallaankin Marja Hintikka Livellä murtamaan äitimyyttiä. Sen sijaa lähes raivon partaalle minut sai Aitolehden kommentit, joiden mukaan "arvomaailma muuttui täysin", nykyään hän "osaa pyytää anteeksi" ja "nauttia tästä hetkestä".

En väitä, etteikö lapsen saaminen muuttaisi ihmistä. Totta kai koko elämänjärjestys muuttuu, kun yhtäkkiä tärkein asia elämässä onkin toisesta huolehtiminen. Tuollainen "äitiys muutti minut" -keskustelu aiheuttaa vaan helposti sellaisen asetelman, että paremmassa joukossa ovat äidit ja vähän huonommassa joukossa lapsettomat, joiden ei ole tarvinnut muuttaa arvojaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten äidiksi tuleminen vaikuttaisi minuun, sillä mielestäni arvomaailmani on jo nyt kohdillaan ja osaan nauttia tästä hetkestä sekä pyytää anteeksi.

Toivon rippeitä

Soittivat tänään lääkäristä. Verikoekin oli negatiivinen, mikä nyt ei yllättänyt. Positiivista on se, että yksi alkio oli saatu pakkaseen. Ja tänään alkoi menkat eli vajaan kuukauden päästä voin ilmoittautua seuraavaan siirtoon. Alkionsiirto tehdään lääkkeettömästi eli sitten vaan toivotaan, että tähdet ovat kohdillaan ja ovulaatio sattuu arkipäivälle ja alkio selviää sulatuksesta. Toivoa on.

Vittu mitä paskaa

Pahoittelut rujosta lauseesta otsikossa, mutta se on tällä hetkellä päällimmäinen tuntemukseni. Tein aamulla niin selvästi negatiivisen raskaustestin, että ei paljon jättänyt arvailujen varaan. Ihan älytöntä, mutta testin tehtyäni lähdin labraan, koska se nyt kuuluu tähän prosessiin. Voivat sitten huomenna soittaa, että tulos oli negatiivinen.

Olin koko päivän liikkeellä, pienikin ajatus tämän asian suuntaan nosti kyyneleet silmiin, joten yritin keskittyä muuhun. Illaksi piti lähteä vielä harrastuksen pariin, mutta en vaan kyennyt enää kokoamaan itseäni. En tiedä uskoinko enää lähipäivinä, että voisin oikeasti olla raskaana, mutta kyllähän tämä nyt romuttaa koko puolentoista kuukauden toivomisen. Huomenna kuulen, onko kaikki se raha ja vaiva mennyt täysin hukkaan vai olisiko joku lopuista alkioista saatu pakkaseen.

Raskaustesti hankittu

Tänään ostin raskaustestin maanantai-aamua varten. Oikeastaan ostin kaksi siltä varalta, että olisi jotain hämminkiä. Maanantaina käyn myös verikokeessa, mutta saan tuloksen vasta tiistaina. Samalla kuulen, miten loppujen kolmen alkion on käynyt.

Keskiviikkoon asti olin hyvin rauhallinen. Sitten rintojen kipeily lakkasi ja olin varma, että ei tässä mitään raskaana olla. Ajatus asiasta itketti vähän vielä eilenkin. Nyt olen aika rauhallinen mutta en vaan jaksa enää uskoa että maanantainen testi voisi olla positiivinen. Kai tämä pessimismi on myös keino suojata itseään, jotta ei tippuisi liian korkealta.

Let's not get too excited

Mielestäni olen pystynyt olemaan melko rauhallinen nämä pari päivää alkionsiirron jälkeen.Ainakaan en ole kuumeisesti miettinyt lopputulosta ja siihen reagointia. Silti tiedän mahdollisen lasketun ajan, sen milloin asiasta voisi turvallisin mielin kertoa kaikelle kansalle ja googletinpa juuri lentämisen rajoituksista raskaana ollessa, sillä olemme suunnitelleet ulkomaanreissua joululomalle. Hah, itseään on niin helppo huijata.

Lupasin ja vannoin itselleni, että en tarkkaile kehoni tuntemuksia, koska ne eivät välttämättä kerro kaikkea. Nyt kuitenkin huomaan hämmästeleväni rintojen arkuutta ja turvotusta. Tosin näitä tuntemuksia oli jo ennen siirtoa, eli saattaa johtua ihan vaan 1,5 kuukautta kestäneestä hormonien pumppaamisesta. Mietin kuitenkin, että mitä jos kipuilu jatkuu, niin mitä se tarkoittaa ja jos se loppuukin, niin entäs se? Että ihan ei nappiin mennyt sekään lupaus. Pitää kuitenkin yrittää, hulluksihan sitä muuten itsensä tekee.

Alkionsiirto

Ilman huolen häivää ja toiveikkaana menin tänään alkionsiirtoon. Ja saatiinhan sitä siirrettyä yksi viisisoluinen alkio! En vaan moneen tuntiin sen jälkeen pystynyt miettimään muuta kuin loppujen munasolujen kohtaloa. Yhdeksästä munasolusta oli hedelmöittynyt yhteensä neljä, ja nämä loput kolme kuusisoluisiksi. Ilmeisesti ovat sen verran heikkoja, että niitä ei voida sellaisenaan pakastaa vaan niitä nyt jatkoviljellään ja pakastetaan myöhemmin mikäli kehittyvät.

Olin niin luottavaisin mielin, että kyllähän nyt yhdeksästä saadaan pakkaseenkin. Siksi hajosin täysin siirron jälkeen, tulos oli isku vasten kasvoja. Nyt taas kutakuinkin kasassa. Yritän olla nyt miettimättä tulevaa, annan kaiken rakkauteni sille alkiolle sisälläni, teen mukavia asioita tulevat viikot ja toivon ❤❤❤

Punktiofiiliksiä

Se on ohi nyt ja fiilis on hyvä. Aluksi kyllä ajattelin odotellessani sägyllä sairaalavaatteet päällä, että en kerta kaikkiaan pysty enää uudelleen tähän. Olin kyllä siinäkin vaiheesssa hyvin rentona, hoitajakin kommentoi alhaista pulssiani. Varmaan kuitenkin jännitin punktiota. Kaikki meni hyvin eikä toimenpide ollut ollenkaan niin kivulias kuin olin kuvitellut.

Tilanne vaan oli niin absurdi: me ja 6 muuta pariskuntaa samassa tilassa, pelkät verhot välillämme ja kukin vuorollaan sängyllä kärrättävänä.

Tuloksena oli 9 munasolua. Keskiviikkona kuullaan miten niille kävi ja toivottavasti siirretään yksi alkio. Nyt on kuitenkin rauhallinen olo, en voi kuin odottaa ja toivoa ❤

Nyt sitä mennään

Huh huh. Jotenkin uskomatonta että nyt ollaan tässä. IVF-hoidot, joista olen jo pitkään ajatellut, että niillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Tänään lääkärissä ultrattiin ja rakkuloita oli 7+5. Maanantaina punktio. Piti kysyä, että oliko niin että yhden munarakkulan sisällä on yksi munasolu. Hah, oon niin pihalla. (Ja kyllä, näin siis pääasiassa on). Nyt jännittää. Paljonko munasoluja saadaan, onko ne hyviä, hedelmöittyykö ne. Ja mitä sen jälkeen. Pakko keksiä viikonlopulle jotain etten vaan mieti tätä koko ajan.

Alitajuinen hermostus

Perjantaina on siis lääkäriaika ja silloin määrittyy milloin punktio tehdään. Olen ollut tällä viikolla jotenkin pahantuulinen ja hermostunut. En jaksaisi yhtään mitään ylimääräistä ja olen ärsyyntynyt monesta asiasta. Mietin, että johtuukohan tämä hoidoista, stressaanko niistä ja voinko olla niiden takia hermostunut tavallaan tietämättäni?

Kenelle kertoa?

Aika moni ihminen tietää meidän lapsettomuutemme vaiheista ja siitä, että kevyempiä hoitoja on tehty ja olemme siirtymässä hoidoissa eteenpäin. Olen miettinyt, kuinka laajasti kerron meneillään olevista hoidoista. Haluan kyllä puhua asiasta, enkä oikein osaa sitä salaillakaan jos mieli tekee puhua. Mietin, että jos kerron niin olenko sitten raportointivelvollinen kaikista vaiheista. No en tietenkään ole. Tuskin jaksan kaikkia pitää ajantasalla, eiköhän ihmiset voi sitten kysyä jos haluavat tietää. En tiedä mitä haittaa kertomisesta voisi olla. Kävi tässä miten tahansa, enköhän halua kuitenkin jossain vaiheessa purkaa sitä lähimmilleni. Kai sellainen ajatus vaan istuu aika syvällä, että raskautumisaikeista ei kerrota ja raskaudestakin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, kun ollaan "turvallisilla vesillä".

Pistospäivä numero viisi

Tällä hetkellä mennään siis pistosvaiheessa. Pistän Gonal-f lääkettä 200 yksikköä päivittäin vielä ainakin vajaan viikon, ensi perjantaina on lääkäriaika jolloin päätetään punktion ajankohdasta. Tähän mennessä olen pystynyt yllättävän hyvin keskittymään yhteen vaiheeseen kerrallaan ja fiilis on hyvä. Toki ajatukset ja toiveet lähtevät myös helposti laukkaamaan ja kävin jo tutkimassa vanhempainrahan suuruutta. Heh.

Olen toiveikas, olo on jännittävän kutkuttava. Samalla hyvin ristiriitainen, sillä tuntuu täysin absurdilta, että voisin yhtäkkiä olla raskaana. Pidän sitä kuitenkin hyvin todennäköisenä. Oikeastaan ajattelen, että on kaksi vaihtoehtoa: raskaus onnistuu ensimmäisellä IVF-hoidolla tai sitten selviää, että emme voi saada lapsia.

Jännityksellä odotan, millaisia oloja pistohoito vielä aiheuttaa, sillä jo toissapäivänä tuntui menkkamaista kipua vatsassa. Tämä meni kyllä ohi eikä ole enää palannut.

Olenko vahva?

Olen hemmetin ylpeä itsestäni, kuinka olen käsitellyt tätä lapsettomuuttamme: olen osannut puhua asiasta mutta en ole myöskään laittanut muuta elämää pauselle vaan elänyt sitä eteenpäin. Moni ihminen ajattelee minun olevan vahva ja ehkä sitä olenkin.

Kuitenkin mietin, että mitä jos tässä vielä tulee takapakkeja? Jos IVF ei onnistukaan tai jos selviää jotain mikä tuhoaa kaikki vauvahaaveet? Olisinko sittenkin vielä vahva vai olenko käyttänyt kaikki itseni tsempaamisen taidot tässä melkein viiden vuoden lapsihaaveiden  aikana?

Odotustila 3

Naistenklinikan odotustila kolmessa on jännä tunnelma. Kaikki tietää mitä varten siellä ollaan ja itse ainakin mietin, että ai tuokin on samassa tilanteessa. Silti kukaan ei sano mitään, ei juuri edes katso toisiinsa. Muutenkin on usein hiiren hiljaista, kuin odottaisimme tuomiolle menoa.

Tänään käytiin allekirjoittamassa hoitosuostumukset IVF-hoitoja varten. Ensi viikolla aloitan synarelakuurin ja punktiota on kaavailtu syyskuun puolivälin jälkeiselle viikolle. Ei tätä oikein vielä ymmärrä, ehkä ihan hyvä niin. Palanen kerrallaan, positiivista mielialaa ylläpitäen. Toivon, että lokakuussa voisin kertoa olevani raskaana, vaikka ajatus siitä tuntuu täysin absurdilta.

Pömppömaha

Sellainen tuossa vyötärön seudulla tuntuu vain kasvavan. Ja koska sillä ei ole mitään tekemistä jälkikasvun kanssa, pelkään tässä kuussa olevia sukulaisen häitä. Onhan tuota jenkkakahvaosastoa myös, mutta halutessaan voisi helposti ajatella minun olevan raskaana.

Sovitin tässä eräänä iltana kaapissa olevia mekkoja päälleni, mutta kaikissa tuntuu olevan sama efekti. Pitänee pitää alkoholijuoma koko ajan kädessäni ja ehkä varmuuden vuoksi riipaistava känni niin ei jää tilaa kyselyille.

Maailman paras äiti

Meillä töissä on kahvihuoneessa muki, jossa lukee "maailman paras äiti". En pysty juomaan siitä. Varmaan jos se olisi ainoa puhdas muki jäljellä, tiskaisin mieluummin uuden.

Nämä on näitä jokapäiväisiä pieniä muistutuksia siitä, että omasta elämästä puuttuu jotain mitä siihen kaipaisi kipeästi.

Taukokuulumisia

Tämä on niin totta. Lapsettomuuden kanssa joutuu olemaan vahva, mutta silti suurella osalla ei ole mitään hajua tästä vahvuudesta.

Lapsettomuuskuvioiden kanssa olen ollut ihanasti "tauolla". Toki mietin asiaa varmasti päivittäin, mutta ehkä ajatukset eivät ole niin tuskaisia ja siitä tulee tauon tunne. Tällä viikolla käytiin IVF-suunnittelukäynnillä. Elokuussa aloitellaan ja syyskuussa varmaan olisi toimenpiteiden aika. Ihanaa kun tämä asia etenee.

Huvittavaa, kun lääkäri huikkasi vielä käynnin lopuksi, että "loppuviikosta kannattaa lempeäharrastaa, jos näitä hoitoja ei vaikka tarvitakaan". Just joo, en oikein jaksa uskoa että raskaus alkaisi yhtäkkiä 4,5 vuoden jälkeen hoitojen kynnyksellä.

Tunteellinen päivä

Voimauttava valokuva -sivusto facebookissa toivotti tänään:

"Valkovuokkojen tuoksuista äitienpäivää kaikille Maailman ihanimmille äideille sekä niille, jotka kaipaisivat olla jonkun äitejä!"

Tämä kosketti minua kovasti, joku muisti minuakin ❤

En ole koskaan näiden lapsettomuusvuosien aikana kokenut äitienpäivää raskaana enkä myöskään ole viettänyt lapsettomien lauantaita.

Tänään olen kuitenkin surullinen. Matkustan junassa kotiin päin itkua pidätellen ja odotan että pääsen vetäytymään omiin oloihini. Ehkä pysyn poissa facebookista loppupäivän jotten näe ihmisten hehkutusta lapsistaan.

Tauko

Tämä tauko ensimmäisen hoitorykelmän päätteeksi on tuntunut aivan mielettömän hyvältä. En olisi uskonut, että voisin päästä näin irti lapsettomuusajatuksista. Irti pääseminen ei toki tarkoita sitä etteikö asia pyörisi mielessä. Kyllähän se pyörii mutta ehkei sitten jatkuvasti ja ajatukset eivät ole niin raskaita. Jotenkin on vaan kevyempi olla. Eihän tässä ole tullut juuri seurattua kuukautiskieroakaan, lapsen tekeminen on nyt todella ripustettu naulaan odottamaan heinäkuista lääkärikäyntiä.

Onnellisuusprojekti 4/12

Tässä sitä huomaa, kuinka lyhyt aika kuukausi on... Onnellisuusprojektini näyttää päivittyvän vähän viiveellä, nytkin mennään jo puolessa kuussa. Mikäli tätä blogia ei olisi, asia olisi varmaan jo unohtunut :D

Maaliskuussa lupasin:

OPETELLA UUDEN KÄDENTAIDON
Ja sen tein. No, tavallaan. Teen paljon käsitöitä, mutta olen laiska opettelemaan uutta. Haaveilen aina kirjoneuletekniikan hallitsemisesta, mutta ajattelen että en osaa. Nyt kuitenkin tartuin toimeen. En nyt siis varsinaisesti opetellut aivan uutta taitoa, koska olen ennenkin tehnyt niitä. Nyt kuitenkin onnistuin aika hyvin ja siitä tuli todella hyvä fiilis! Siinä siis syy miksi pitäisi välillä jaksaa opetella uutta!

TYÖSKENNELLÄ FIKSUSTI
Olen oikeasti työskennellyt fiksummin. Olen tehnyt etukäteen suunnitelmaa mitä esimerkiksi tiettynä päivänä haluan saada tehtyä ja saanut näin enemmän aikaan.

NAUTTIA NYT
Täytyy myöntää, että tämä asia on unohtunut täysi kevätkiireissä... Yritys jatkuu.

HUHTIKUUSSA aion

LAULAA AAMUISIN
Koska se piristää.

VENYTELLÄ PÄIVITTÄIN

Näillä mennään huhtikuu.

Mitähän tästä vielä seuraa

Tässä IVF-hoitoja odotellessa tulee mietittyä kaikenlaista. Tähän asti olen ollut hyvin toiveikas. Kun päätimme lähteä hoitoihin, ajattelin, että eihän sitä tiedä vaikka ensimmäisellä kerralla tärppäisi. Kun inseminaatio toisensa jälkeen kuitenkin osoittautui tuloksettomaksi, ajattelin, että eipä niiden onnistumisprosentti kovin huima olekaan. IVF-hoidoilla mahdollisuudet on paremmat, ehkä onnistumme heti ekalla kun ei meissä mitään vikaakaan pitäisi olla.

Nyt olen kuitenkin tajunnut, että eihän sitä tiedä. Onhan meille tehty perustutkimukset, mutta jos munasoluissa tai hedelmöittymisessä ylipäätään olisi jotain ongelmia, niin tämähän on juuri se kohta missä se se kävisi ilmi. Ehkä nämä ajatukset on osa henkistä valmistautumista aikaisintaan loppukesästä alkaviin hoitoihin. Kyllä tässä vielä kuitenkin kovin toiveikkaita ollaan. Jospa lapsettomuutemme viisivuotispäivänä loppuvuodesta olisin jo raskaana.

Osuvat sanat

"You see the smile that's on my mouth

It's hiding the words that don't come out

And all of my friends who think that I'm blessed

They don't know my head is a mess

No they don't know who I really am

And they don't know what I've been through

Like you do, and I was made for you"

Joitakin viikkoja sitten nämä sanat kolahtivat. Olen ollut hyvin avoin lapsettomuutemme kanssa, puhun siitä paljon ystävieni kanssa ja olen myös kertonut perheelleni ja kavereilleni. Mutta kaikille ei mitenkään voi kertoa. Vaikka haluaisinkin, että mahdollisimman moni tietää, koska se tuo minulle helpotusta, ei se ole mahdollista. Tämä juuri minua välillä tuskastuttaa. Että ne ei kaikkein läheisimmät ihmiset katselevat elämääni ja miettivät, että se näyttää mukavalta ja helpolta. Ja heillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaisia tunteita käyn läpi ja kuinka paljon asiaa käsittelen, jotta pystyn pitämään itseni kasassa sitten, kun joku taas kertoo iloisena raskausuutisistaan.

Huomenna on taas edessä tilanne, jossa oma suruni varmasti nousee pintaan, mutta joudun vain vetäisemään hymyn pintaan ja olemaan kuin mitään surua ei olisikaan.

Onnellisuusprojekti 3/12

On ollutkin hiljaisempaa täällä blogissa. Nyt kun on hoitotaukoa sinne heinäkuulle asti, niin on selkeästi vähän taukoa näistä asioista muutenkin. Niin paljon taukoa kuin nyt lapsettomuudesta voi olla. Tuntuu ihan hyvältä kyllä keskittyä välillä muuhun kuin lääkäriaikojen varaamiseen. Mutta mutta, onnellisuusprojektiin!

Helmikuussa lupasin...

OLLA NALKUTTAMATTA MIEHELLENI
Nooh... Kiinnitin tähän kyllä huomiota ja varmasti joistain asioista jätin sanomattakin, mutta en voi sanoa sen täysin loppuneen. Jatketaan harjoituksia...

OLLA ODOTTAMATTA KEHUJA TAI ARVOSTUSTA
Tätä ajattelin useaan kertaan ja koin toimivaksi. Tulee heti parempi mieli, kun ei odota että muut kiittelisivät minua vaan on itse tyytyväinen aikaansaannoksiinsa.

RIITELE OIKEIN
Täytyy sanoa, että huushollissamme on ollut rauha aika lailla maassa eikä tätä ole tarvinnut edes miettiä.

ÄLÄ KAADA MURHEITA MUIDEN NISKAAN
Voisin varmasti vielä useammin miettiä, onko valittaminen aina tarpeen.

PIDÄN PUOLENI
Väittäisin jopa tsempanneeni tässä kertoneeni useammin mielipiteeni välittämättä siitä mitä muut ajattelevat.

MAALISKUUSSA aion:

OPETELLA UUDEN KÄDENTAIDON

TYÖSKENNELLÄ FIKSUSTI

Välillä hommia kasautuu paljon yhdelle viikolle ja tuntuu olevan kiireistä, mutta samalla tiedän, että saatan vitkastella pitkänkin ajan ennen kuin saan jotain aloitettua. Kiinnitän siis enemmän huomiota ajan käyttöön, ja mietin miten saisin enemmän aikaiseksi silloin kun tekemistä on. 

NAUTTIA NYT

Huomaan usein ajattelevani tulevaisuutta ja sitten kun -elämää. Yritän keskittyä enemmän tähän päivään ja hetkiin ja nauttimaan niistä.

Sweet dreams

Viime yönä näin unta että meillä oli pieni poikavauva. Sillä oli nimikin. Kaikki oli uutta, opettelimme imettämistä ja mietin, saako lapsi tarpeeksi ruokaa. Mietin myös, että tämä tässä on minun lapseni, rakastanko sitä jo nyt? Kävin jossain poissa lapsen luota ja halusin heti palata katsomaan miten se voi.

Se ei ollut pelkkää pumpulia, mutta se oli juuri sitä mitä olin halunnut. Kunpa uni kävisi vielä toteen.

Välinpitämättömyys

Tänään kuulin tuttavan raskausuutisesta. Paikalla oli monia ihmisiä joten se, että en reagoinut mitenkään ei herättänyt minkäänlaista huomiota. Uutinen ei herättänyt juuri mitään tunteita, ainoa ajatus oli niinpä tietenkin. En todellakaan jaksa väkisin iloita ja onnitella muita raskausuutisista. On ihanaa huomata, että voin suhtautua asiaan välinpitämättömästi!

Tänään törmäsin myös aforismiin Sinulla on lupa tuntea niin kuin tunnet. 
Ehkä voisi olla myös Sinulla on lupa olla tuntematta. 

Katse eteenpäin

Tällä kertaa hoidon epäonnistumisen jälkeen kesti aiempaa kauemmin koota itseni. Päästyäni yli suurimmasta harmituksesta, huomasin olleeni koko viime viikon todella surullinen. Saatoin alkaa itkemään asiaa ajatellessani ja se pyöri päässäni jatkuvasti. Nyt alkaa pikku hiljaa tasoittua. Olen jo tehnyt suunnitelmia keväälle ja kesälle ja tuntuu hyvältä tehdä niitä kun ei tarvitse ajatella, että "jos olenkin raskaana". Osa näistä asioista olisi siis siinä tapauksessa pois suljettuja.

Viime viikolla soittivat myös lääkäristä, että miten hoidossa kävi. Nyt olemme sitten IVF- jonossa ja tänään tuli kutsu suunnittelukäynnille heinäkuussa. Yritän olla ajattelematta asiaa sen pidemmälle, että milloin hoito sitten todella aloitettaisiin. Kesän sulut saattavat viivästyttää hommaa tuossa vaiheessa ja onhan myös mahdotonta tietää, että osuuko käynnit juuri arkipäiville. Yritän asennoitua siihen, että se saattaa mennä tuosta vielä jonkin verran pidemmälle.

En ole hirveän tarkasti tutustunut IVF-hoitoihin tähän mennessä. Jonkinlainen käsitys hoidon kulusta on ollut ja nyt kutsukirjeen mukana tuli selvitys jonka lukaisin läpi. Vähän jännittää niihin hoitoihin lähteminen, koska IVF on kuitenkin monella tavalla vaativampaa kuin mitä ovulaation iduktio ja inseminaatio ovat tähän mennessä olleet. Toisaalta taas onnistumismahdollisuudetkin ovat huomattavasti paremmat, joten toivoa on. Saapahan tässä välissä pitää taukoa lääkärissä juoksemisesta, kuukautisten odottelusta ja hormoneiden piikittelystä, aikataulutuksesta ja pettymyksestä. Yritän ottaa tästä ajasta ilon irti!

Onnellisuusprojekti 2/12

Tammikuussa luin kirjan Onnellisuusprojekti ja kerroin aloittavani oman onnellisuusprojektin, jossa joka kuukaudelle määritellään omat tavoitteet. Tammikuun tavoitteet olivat:

LIIKU ENEMMÄN
Kävin kyllä tutustumassa uuteen kuntokeskukseen ja liityin jäseneksi. Mutta mutta... kovin montaa kerta en ole siellä käynyt eli pidetään tämä tavoite edelleen mielessä...

NUKU VÄHINTÄÄN 8 TUNTIA YÖSSÄ
Olen nukkunut useana yönä todella paljon, eli 8 tuntia on kyllä tullut heittämällä täyteen. Välillä on tietysti jäänyt lyhyemmäksikin ja olen myös patistanut itseäni nukkumaan, jotta tuo tuntimäärä tulisi täyteen.

HOIDA MIELTÄ KALVAVA ASIA POIS
Sain hoidettua erästä valokuvaprojektia jonkin matkaa eteenpäin. Aivan valmista ei vielä tullut, mutta tästä on ainakin helpompi jatkaa hommaa eteenpäin.

JÄRJESTELE KOTIA
Moni keskeneräinen homma on mennyt eteenpäin, mutta aivan siisti tuo yksi huoneemme ei vielä ole.

OLE AKTIIVISEMPI
Mielenkiintoinen pointti kirjassa oli, että ei pelkästään tunteet ohjaa käyttäytymistä vaan myös käyttäytyminen ohjaa tunteita. Voi siis joissain tilanteissa yrittää käyttäytyä niin, kuin haluaisi tuntea. Tämä on kyllä hieman unohtunut kuukauden edetessä, mutta yritän muistaa jatkossa :)

HELMIKUUSSA aion:

OLLA NALKUTTAMATTA MIEHELLENI

kiinnitän todella huomiota tähän. Aina välillä nalkutan asioista mitä hän tekee tai ei tee. Se ei kuitenkaan johda mihinkään ja itsellekin siitä tulee vain paha mieli. Yritän myös suhtautua positiivisemmin asioihin mitä hän ehdottaa tai miten hän huomioi minut.

OLLA ODOTTAMATTA KEHUJA TAI ARVOSTUSTA

teen siis asioita itseni vuoksi enkä odota vuolaita kiitoksia.

RIITELE OIKEIN

riitelemme aika harvoin, mutta jatkossa yritän purkaa tilanteet nopeammin, kertoa mikä painaa ja olla pitämättä mykkäkoulua.

ÄLÄ KAADA MURHEITA MUIDEN NISKAAN

kiinnitän huomiota siihen, että en valita turhista asioista muille. 

PIDÄN PUOLENI

kiinnitän huomiota siihen, että kerron asioista oman mielipiteeni enkä yritä miellyttää muita.

Tässähän tätä työsarkaa rittää! :)

Mua vituttaa

"Mua vituttaa niin ankarasti

vituttaa aamusta iltaan

vituttaa, on kaikki turhaa

vittu kun vituttaa

Tunge positiivinen ajattelu hanuriisi

kierrän kriisiryhmänne kaukaa

älä tyrkytä minulle terapiaa

kaada lisää paskaa mun niskaan

Älä loihe mulle lausumaan

kauniita sanoja

älä saatana tule antamaan

mitään vitun tukea

Anna olla kun poikaa vituttaa

anna olla aamusta iltaan

vitutus on otettava kokonaan

silloin kun vituttaa"

Menkat alkoi siis tänään. Oon kyllä tiennyt jo kolme päivää että näin tässä varmaan käy joten ei tullut suurena yllätyksenä. Tää biisi on soinut päässä nämä päivät. Luulin että oisin jo vittuuntunut tarpeeksi mutta tänään on kuitenkin itkettänyt ja tekisi vaan mieli kaivautua päiväksi piiloon muilta ihmisiltä. 

Ehkä huomenna sitä positiivisuutta taas. 

Erilaisia tuntemuksia

Eilen olin pahantuulinen. Miehenikin huomasi sen ja kysyi syytä, en osannut vastata. Tajusin, että kuukautisten alkamiseen on viikko aikaa. Enteileekö pahantuulisuuteni niiden alkamista, enkö olekaan raskaana? Tätä miettiessäni olin entistä pahemmalla tuulella.

Tänään on ollut maha oudon kipeä. Tarkoittaisiko se, että olen raskaana? Miksi ihmeessä se sitä tarkoittaisi, onpa hölmö ajatus. Ehkä oli vain päässyt tulemaan liian kova nälkä.

Rinnat eivät ole kipeät. Yleensä tässä vaiheessa kiertoa ne jo ovat. Olisiko se merkki raskaudesta? Tämäkin on hassu juttu: Ennen kuin aloimme yrittää lasta, en ollut koskaan huomannut rintojen aristamista. No, ehkä en ollut vain kiinnittänyt siihen huomioita, mutta tuntui siltä kuin se olisi vain yhtäkkiä ilmestynyt jostain.

Niin, kun voisikin ottaa kropastaan lomaa näinä viikkoina. Mutta ei. Sille ei vaan voi mitään, että mielikuvitus alkaa laukata ja erilaisista tuntemuksista tulee merkittäviä.

Ja kyllä, olen käyttänyt raskauslaskuria ja vatsassani olevan mahdollisen alkion laskettu aika olisi 7.10.

Kolmas kerta toden sanoo?

Pistelyt on pistelty tältä erää ja inseminaatio tehty. Parin päivän päästä aloitan vielä Lugesteronin käytön ja sitten vain odotellaan. Lugesteronia en ole ennen käyttänyt. Nyt lääkäri kirjoitti sitä, koska viimeksi IUI:n jälkeen kierto jäi hieman lyhyeksi.

Mieli on yllättävän rauhallinen tällä hetkellä. Liekö sillä vaikutusta, että oli hoidon lopputulos mikä tahansa, tuntuu se tavallaan helpottavalta. Ihanaa olisi tehdä elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti. Jos näin ei kuitenkaan käy, voin asennoitua hoitotaukoon ja tehdä toisenlaisia suunnitelmia keväälle ja kesälle.

Olo on kuitenkin toiveikas <3

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella

Yksi tekee ovulaatiotestejä välttääkseen raskaaksi tulemisen -ja raskautuu silti.

Toinen on tehnyt nuorena kaksi aborttia ja vuosia myöhemmin tulee jälleen vahingossa raskaaksi -ja pitää lapsen vaikka uutinen ei olekaan aluksi mieluinen.

Kolmas tulee raskaaksi jos ei ensimmäisellä niin toisella yrittämällä.

Lapsia otetaan jatkuvasti huostaan ja sijoitetaan muualle asumaan, koska heidän biologiset vanhempansa eivät pysty huolehtimaan heistä.

Samaan aikaan minä olen aina tiennyt haluavani omia lapsia, viihtynyt lasten parissa, rakastanut helliä vauvoja. Mitä pitäisi ajatella siitä, että sellaista ei kuitenkaan minulle ole suotu, mutta jollekin muulle on joka ei kuitenkaan pysty huolehtimaan lapsestaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että ELÄMÄ ON ABSURDIA. Ei ole mitään voimaa joka jakaisi reiluutta maailmassa. Asia on näin, ja kunkin on parhaansa mukaan yritettävä sopeutua omaan tilanteeseensa.

Toivo, toivo...

Soitin eilen lääkäriin ja ovulaation induktio toteutetaan nyt tässä kierrossa. Olo on helpottunut, mutta samalla ristiriitainen. Yritän kaivella toivon rippeitä vielä tähän kolmanteen kertaan. Toisaalta olen menettänyt uskoni siihen, että tämä kolmas kevyempi hoitomuoto, jossa onnistumisprosentit eivät ole huimat, yhtäkkiä onnistuisi. Huomenna alkaa kuitenkin pistelyt, ehkä toivo herää niiden myötä! Ristiriitaa aiheuttaa varmasti myös se, että mikäli tämä kerta ei onnistu, tiedossa on puolen vuoden tauko ivf-jonossa. Toisaalta tauon myötä voisi hetkeksi hengähtää ja olla elämättä JOS-JA-JOS -elämää.

Onnellisuusprojekti

En muista mistä bongasin Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti -kirjan, mutta totesin, että siinäpä minulle luettavaa joululomaksi. Kirjailija huomasi eräänä aamuna bussissa istuessaan, että puitteet hänen elämässään olivat niin hyvät, että oikeastaan hänen pitäisi olla onnellisempi kuin on. Niinpä hän alkoi tutkia mitä onnellisuudesta on kirjoitettu ja mitä se tarkoittaa hänen kohdallaan. Tämän seurauksena hän laati jokaiselle kuukaudelle oman teeman ja listasi konkreettisia asioita, jotka tuottavat onnellisuutta.

Kiinnostavaa luettavaa ja innostuin asiasta itsekin! Joka vuosi olen laatimassa jos jonkinlaisia uudenvuoden lupauksia, mahtaisiko koko vuoden pituinen projekti pitää minut sitoutuneena pidempään? Otan mallia Gretchenin tavoitteista ja lisään omia tarepeen mukaan. Tammikuun tavoitteet ovat melko yhteneväisiä hänen tavoitteidensa kanssa:

LIIKU ENEMMÄN
käyn tutustumassa uuteen kuntokeskukseen ja mietin innostuisinko siellä käymisestä
liikun kolme kertaa viikossa, osa voi olla reippaita kävelylenkkejä

NUKU VÄHINTÄÄN 8 TUNTIA YÖSSÄ
mietin etukäteen mihin aikaan aamulla pitää herätä, moneltako pitää mennä nukkumaan ja alan valmistella nukkumaanmenoa hyvissä ajoin tekemällä iltapesut ym.

HOIDA MIELTÄ KALVAVA ASIA POIS
mielessä on ollut pitkän aikaa teettää kasa valikuvia ja laittaa ne albumeihin

JÄRJESTELE KOTIA

kodissamme on vieläkin liuta hoitamattomia asioita. Ensinnäkin yksi huone kaipaa järjestelyä ja se saa luvan olla siistinä kuun loppuun mennessä.

 OLE AKTIIVISEMPI

mielenkiintoinen pointti kirjassa oli, että ei pelkästään tunteet ohjaa käyttäytymistä vaan myös käyttäytyminen ohjaa tunteita. Voi siis joissain tilanteissa yrittää käyttäytyä niin, kuin haluaisi tuntea. Kiinnitän huomiota tähän.


HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! ❤

p.s. maanantaina soitan lääkäriin, katsotaan onnistuuko OI heti vuoden alkuun!