"You see the smile that's on my mouth
It's hiding the words that don't come out
And all of my friends who think that I'm blessed
They don't know my head is a mess
No they don't know who I really am
And they don't know what I've been through
Like you do, and I was made for you"
Joitakin viikkoja sitten nämä sanat kolahtivat. Olen ollut hyvin avoin lapsettomuutemme kanssa, puhun siitä paljon ystävieni kanssa ja olen myös kertonut perheelleni ja kavereilleni. Mutta kaikille ei mitenkään voi kertoa. Vaikka haluaisinkin, että mahdollisimman moni tietää, koska se tuo minulle helpotusta, ei se ole mahdollista. Tämä juuri minua välillä tuskastuttaa. Että ne ei kaikkein läheisimmät ihmiset katselevat elämääni ja miettivät, että se näyttää mukavalta ja helpolta. Ja heillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaisia tunteita käyn läpi ja kuinka paljon asiaa käsittelen, jotta pystyn pitämään itseni kasassa sitten, kun joku taas kertoo iloisena raskausuutisistaan.
Huomenna on taas edessä tilanne, jossa oma suruni varmasti nousee pintaan, mutta joudun vain vetäisemään hymyn pintaan ja olemaan kuin mitään surua ei olisikaan.
