Joulu pulkassa

Joulu alkaa nyt olla vietetty. Mukavaa oli, näimme perheitämme ja lomailimme,  mutta jouluruokia lukuun ottamatta se ei paljon eronnut muusta ajanvietosta. Kummankaan sisaruksilla ei myöskään ole lapsia, joiden läsnäolo varmaan tekisi joulusta enemmän joulun. Tämä oli jo neljäs joulu, jolloin meillä OLISI VOINUT olla lapsi, vaan ei ole. Yllätyin tajutessani, että ensi jouluna meillä voisi hyvinkin olla vauva. Haave karkaa koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi, kun hoidot epäonnistuvat, joten tuntuu siltä kuin vuosi ei riittäisi. 

Kuulin tänään veljeltäni, että hänen viime kesänä naimisiin mennyt ystäväpariskuntansa saa alkuvuodesta lapsen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että heilläkin on onnistunut niin helposti! Tietenkään en voi asiaa varmaksi tietää. Tuntuu kuitenkin itsestä uskomattomalta, että joku voi tulla raskaaksi ensimmäisillä yrittämisillä. Nämä ovat niitä tilanteita, kun huomaa itsessään katkeruuden tunteita. Katkeruuden tunteita herättää myös se, että monet ystäväni, jotka ovat alkaneet "lapsentekopuuhiin" paljon meidän jälkeemme, ovat saaneet lapsen jo aikapäiviä sitten ja toiset heistä  jo kaksikin lasta. Tällaisista tunteista on vaikeaa puhua muille, mutta myönnän niiden läsnäolon täysin itselleni. Yksi syy blogin perustamiseen olikin se, että tänne voin kirjoittaa tunteistani sensuroimatta mitään. 

Nyt jään jännityksellä odottamaan, minä päivänä ensi viikolla kuukautiseni suvaitsevat alkaa, ja onnistuuko kolmas ja viimeinen ovulaation induktio tehdä tammikuussa. 

Ne raskausuutiset

Ihmettelinkin jo, kun koko syksyn on ollut niin hiljaista raskausuutisten suhteen. No, toissapäivänä sainkin kuulla kerralla kolme. Yksi onnellisista odottajista oli paikalla, muista keskusteltiin samassa yhteydessä. Nämä tilanteet ovat edelleen itselle vaikeita ja herättävät hyvin ristiriitaisia tunteita. En usko, että kukaan muu kuin lapsettomuuden kanssa kamppaileva voi täysin ymmärtää sitä myllerrystä. Lohduttavampia hetkiä on ollut, kun luin Anu Silfverbergin kirjoittamasata Äitikortti -kirjasta seuraavan tyylisen kuvauksen:

"Raskausuutisten kuuleminen tuntuu samalta, kuin joku vetäisi 

veitsellä rintasi auki ja sisälmyksesi valuisivat siihen paikkaan."

Kyllä! Juuri tuolta se tuntuu! Ja omaa olemista helpottaa kun kuulen, etten ole ainoa, joka elää tämän ristiriidan kanssa. Samallahan pitäisi yrittää esittää täysin normaalia ja ilmaista iloiseen sävyyn onnittelunsa tulevasta perheenlisäyksestä. Vaikka kuinka olen yrittänyt ja yritän hyväksyä omat tunteeni, niin en voi välttyä tuntemasta myös huonoa omaa tuntoa. Toiselle ne hetket ovat kuitenkin maailman onnellisimpia, itselle kaikkein pahimpia. En toivo sitä, että muut ihmiset eivät lisääntyisi, mutta ehkä toivon mieluummin kuulevani raskausuutisista omassa rauhassa, jolloin voin vapaasti antaa kyynelten tulla. Yleensä totun ajatukseen päivässä tai parissa. 

Olen alkanut huomaamattani varautumaan tilanteisiin, jossa on mahdollista kuulla raskausuutisia. Kuuleminen on vähän helpompaa, jos on ehtinyt hieman asennoitua siihen. Usein ne pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lapsettomuushoidoista

Nyt sitä sitten ollaan sillä tiellä.
Vastahakoisuuteni lapsettomuushoitoja kohtaan liittyi enimmäkseen pelkoon siitä, että niille ei tulisi koskaan loppua. Vuosien kuluessa kuitenkin tajusin, että vain niiden avulla lapsettomuuskriisin voi saada jonkinlaiseen päätökseen -oli lopputulos sitten toivottu tai ei. Minua helpotti suuresti myös se, että julkisella puolella samaa hoitomuotoa tehdään korkeintaan kolme kertaa.

Nyt olen vahvasti sitä mieltä, että päätös oli oikea. Sain itseni kiinni siitä ajatuksesta, että olivatko nämä odotellessa menneet vuodet nyt aivan turhia? Oli niin tai näin, en olisi ollut valmis tähän yhtään aiemmin.

Kuluneen syksyn aikana on nyt siis tehty kaksi kertaa ovulaation induktio ja inseminaatio. Kumpikaan kerta ei ole tuottanut tulosta. Julkisella puolella hoitokertojen välissä on aina yksi kierto. Tämä johtaa tilanteeseen, että hoitojen alkamista odotellessa odottaa kuukautisten alkua kuin kuuta nousevaa ja riemuitsee kun tämä päivä vihdoin koittaa. Kun hoidot sitten on tehty ja koittaa seuraavien kuukautisten aika, tätä päivää pelkää ja pettymys on valtava vaikka kuinka olisi aavistanut näin käyvän. Melkoista tunteiden vuoristorataa siis.

Toivoin niin kovasti, että kolmannen inseminaation olisi ehtinyt tehdä vielä ennen joulua. Esteeksi ei muodostunutkaan joulun aukiolot, vaan se, että ultrakäynti olisi ajoittunut viikonlopulle. Olin jo asennoitunut siihen, että vuoden vaihteessa olisin viisaampi tulevaisuuden suhteen. Petyin suuresti ja toivon, että tähdet ovat kohdillaan sitten tammikuussa.

Aluksi

"Tää on kaikille teille, uskonne menettäneille.
Jukka Poika tietää; kannattaa pitää kiinni
Viimeiseen asti."

Miksi halusin perustaa blogin?
Olemme mieheni kanssa toivoneet lasta neljä vuotta. Noihin vuosiin mahtuu monenlaisia vaiheita, hetkiä ja ajatuksia lapsettomuuteen liittyen. Vasta hiljattain löysin tieni muiden kirjoittamiin lapsettomuusblogeihin, ja niistä heräsi ajatus, että ehkä minullakin olisi jotain annettavaa.

"Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen?
Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.
Joo, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, oli vaan kansi tai pohja.
Nyt sun on oltava vahva!"

Olin aina ajatellut, että lasten saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, että hyvinkin voisi olla niin, että en voi saada lapsia. Kun sitten päätimme 28-vuotiaina, että nyt olisi sopiva hetki aloittaa, ajattelin kuitenkin, että se voisi tapahtua piankin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Vuoden yrittämisen jälkeen kävimme yksityisellä klinikalla tutkimuksissa, mutta mitään poikkeavaa ei löytynyt.

"Seisot äärellä jyrkänteen, älä eteenpäin astu, ota järki käteen.
Mikä eteen kun juttus ei toiminutkaan?
No ainakaan et saa käydä luovuttamaan, luova tauko on paikallaan.
Kautta meditaation saavutetaan, näkemys uusi
Uuteen toimintasuunnitelmaan, se vain odottaa toteutumistaan."

Olimme molemmat pitkään sitä mieltä, että lapsettomuushoidot eivät ole meitä varten. Ajattelimme, että jos lapsi ei ole tullakseen niin se on sitten niin. Itselläni tähän ajatukseen vaikutti vahvasti pelko siitä, että jos lähtisimme hoitoihin, niin milloin ne osaisi lopettaa? Kauhukuvani oli, että elämästämme kuluisi vuosikausia hoidoissa ajatellen, että yritetään vielä kerran. Lopulta alkoi kuitenkin tuntua siltä, että tilanne ei saavuttaisi minkäänlaista loppua odottelemalla jos joskus tärppäisi.

"On aika taistella ja aika juosta,
Jos pakenemaan joudut niin mitäpä tuosta.
Sido kengännauhat ja vyötäsi nosta,
Murheesi suista, nouse häpeän suosta.
Uuteen toivoon, uuteen aamun jo herää.
Uuteen uskoon koko settisi kerää, hio veitsesi terää
Kunnes se kiiltää, ja viiltää poikki kahleet jotka sua riistää."

Kolmen ja puolen vuoden yrittämisen jälkeen päätimme hakeutua julkiselle puolelle lapsettomuushoitoihin. Se tuntuu nyt täydellisen oikealta ratkaisulta. Itseäni helpotti toisaalta myös se, että julkisella puolella hoitoja tehdään tietty määrä, joten ne päätökset eivät ole omissa käsissä.

"Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen?
Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.
Joo, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, oli vaan kansi tai pohja.
Nyt sun on oltava vahva!"

Ihan aina ei tarvitse kyllä olla vahva, saa myös surra ja olla heikko. Helpommalla pääsee, jos sen voi tehdä muiden ihmisten kanssa. Itse olen puhunut lapsettomuudestamme avoimesti lähipiirin kanssa, ja uskon sen olevan suuri syy siihen, miksi olen pystynyt käsittelemään ja elämään asian kanssa niin hyvin. Suosittelen lämpimästi samaa muillekin. 

"Väkevä kuin karusiini, lempeä kuin lounatuuli.
Itsepäinen kuin muuli, lennät eteenpäin kuin nuoli.
Älä huoliasi huoli, pidä puoliasi, kukaan ei sitä tee sun puolestasi,
Pidä pintasi ja tee selväksi ettet ole mikään nyrkkisäkki,
Tökittäväksi tehty sätkynukke, etkä kauppatavara.
Vapauttaan ei voi myydä, ostaa, ei omistaa, ei vaihtaa, varastaa.
Kylvä siemenet, jotain voi kasvaa."

Niin ärsyttävää kuin se onkin, niin kuten elämässä yleensä, myös tässä vaikuttaa paljon oma asenne. Joskus tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin, mutta jotenkin asiat aina menevät eteenpäin kun niin päättää ja yrittää suhtautua positiivisesti. Itseäni on auttanut keskittyminen elämän muihin hyviin asioihin sekä unelmiin.

Tämän säkeen viimeinen  lause on tässä yhteydessä jopa surkuhupaisa! Siihen on pakko uskoa, vaikka se tapahtuisi lääkärin vastaanotolla ;)

"Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen?
Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.
Joo, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, oli vaan kansi tai pohja.
Nyt sun on oltava vahva!"

Kyseinen biisi on Soul Captain Bandin ja tuttu minulle nuoruudestani. Hiljattain törmäsin kappaleeseen uudelleen ja se puhutteli minua ihan uudella tavalla! Siitä tuli lapsettomuuskriisiini liittyvä tsemppibiisi: aina kun kuuntelen sen, se saa minut paremmalla tuulelle ja valaa minuun uutta uskoa.