Nyt sitä sitten ollaan sillä tiellä.
Vastahakoisuuteni lapsettomuushoitoja kohtaan liittyi enimmäkseen pelkoon siitä, että niille ei tulisi koskaan loppua. Vuosien kuluessa kuitenkin tajusin, että vain niiden avulla lapsettomuuskriisin voi saada jonkinlaiseen päätökseen -oli lopputulos sitten toivottu tai ei. Minua helpotti suuresti myös se, että julkisella puolella samaa hoitomuotoa tehdään korkeintaan kolme kertaa.
Nyt olen vahvasti sitä mieltä, että päätös oli oikea. Sain itseni kiinni siitä ajatuksesta, että olivatko nämä odotellessa menneet vuodet nyt aivan turhia? Oli niin tai näin, en olisi ollut valmis tähän yhtään aiemmin.
Kuluneen syksyn aikana on nyt siis tehty kaksi kertaa ovulaation induktio ja inseminaatio. Kumpikaan kerta ei ole tuottanut tulosta. Julkisella puolella hoitokertojen välissä on aina yksi kierto. Tämä johtaa tilanteeseen, että hoitojen alkamista odotellessa odottaa kuukautisten alkua kuin kuuta nousevaa ja riemuitsee kun tämä päivä vihdoin koittaa. Kun hoidot sitten on tehty ja koittaa seuraavien kuukautisten aika, tätä päivää pelkää ja pettymys on valtava vaikka kuinka olisi aavistanut näin käyvän. Melkoista tunteiden vuoristorataa siis.
Toivoin niin kovasti, että kolmannen inseminaation olisi ehtinyt tehdä vielä ennen joulua. Esteeksi ei muodostunutkaan joulun aukiolot, vaan se, että ultrakäynti olisi ajoittunut viikonlopulle. Olin jo asennoitunut siihen, että vuoden vaihteessa olisin viisaampi tulevaisuuden suhteen. Petyin suuresti ja toivon, että tähdet ovat kohdillaan sitten tammikuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!