JAIKS

Vatsa on ollut kipeä viikonlopun ja olen odottanut milloin ne menkat sitten alkavat. Aamulla piti mennä verikokeeseen ja ajattelin, että teen testin ennen sitä jos menkat eivät ole alkaneet yön aikana. Sellaista ei ollut havaittavissa aamulla joten tein testin... ja siinä oli havaittavissa kaksi selkeää viivaa.

Tuijottelin sitä aikani ilman sen suurempaa tunnemyräkkää ajatellen, että homma ei sittenkään ole tuhoon tuomittu. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Labraan lähdin hyvillä mielin ja koko päivän on ollut sellainen lämmin fiilis päällimmäisenä. Huomenna soitetaan lääkäristä verikokeen tulos, katsotaan nyt sitten mitä se näyttää. (Toivoisin kyllä sellaista kellon edistystä tulevalle vuorokaudelle).

Toivottomuutta ilmassa

Nyt on eletty kummallisia piinaviikkoja. Aluksi ei tuntunut yhtään miltään. Sittemmin on alkanut tuntua ettei mitään toivoa ole. En oikein ymmärrä itseäni. Mietin, että voiko sitä suojella itseään alitajuisesti? Viimeksi nimittäin tipuin aika korkealta kun IVF ei tuottanut tulosta.

Tuntuu, että olen jo monta päivää surrut valmiiksi negatiivista tulosta. Asian ajatteleminen itkettää. Torstaina oli viimeinen päivä, jolloin lugesteron oli käytössä, joten eiköhän menkat ala hetkenä minä hyvänsä jos ovat alkaakseen. Pelkään joka kerta vessassa käydessäni, että huomaan niiden alkaneen. Maanantaina pitäisi mennä verikokeeseen, jonka tuloksen saan tiistaina. Ymmärsin, että verikokeeseen tulisi mennä vaikka kuukautiset ehtisikin alkaa. Kuinka typerää sekin on.

Tyypilliseen tapaani olen tehnyt jo suunnitelmia seuraavalle vuodelle, jos en olekaan raskaana. Itsensä suojelua kai sekin on.

Alkioita siirretty 1, jäljellä 0

Blastokysti selvisi sulatuksesta ja siirrettiin tänään. En ole oikein vielä tajunnut että siellä se nyt on. Tämä pakastealkionsiirtoprosessikin on ollut niin epävarma, kun ensin piti jännittää että osuuko siirto arkipäiville ja sitten vielä että onnistuuko sulatus. Oon tosi iloinen että siirto onnistui nyt. Pakkaseenhan ei jäänyt enää yhtään mutta toivottavasti niitä ei olisi tarvinnutkaan. Jos tämä ei onnistu niin pitäisi aloittaa koko homma taas alusta. Ilmeisesti tässä olisi resurssien vuoksi kolmen kuukauden tauko. Mutta ei mietitä sitä vielä.

Perhejuhlat

Nähtävästi tämän viidennen lapsettomuusvuoden aikana suuret perhejuhlat ovat alkaneet herättää sellaisia tunteita mitä ei aiemmin herännyt. Tänään olen tuntenut ärsyyntyneisyyttä ja surua lueskeltuani naisten some-postauksia siitä kuinka heidän lapsillaan on maailman paras isä. Isänpäivään liittyvät uutiset vain muistuttavat siitä aukosta, mikä elämässäni on. Parempi sulkea sosiaalinen media ja uutisvirta tältä päivältä.

Mystinen äitiys

Tykkään kuunnella radiodokumentteja ja tässä viime päivinä olen kuunnellut Tuija Pehkosen keskusteluohjelmaa, jossa hän keskustelee tunnin verran vieraansa kanssa. Kuuntelin lähes peräkkäin ohjelmat, joissa oli vieraana Marja Hintikka ja Martina Aitolehti. Molempien kanssa keskustelu sivusi äitiyttä ja sitä miten se on muuttanut heitä ihmisenä. Hintikan näkemys on, että itse äitiys ei tee naisesta jumalolentoa ja hänhän pyrkii omalla ohjelmallaankin Marja Hintikka Livellä murtamaan äitimyyttiä. Sen sijaa lähes raivon partaalle minut sai Aitolehden kommentit, joiden mukaan "arvomaailma muuttui täysin", nykyään hän "osaa pyytää anteeksi" ja "nauttia tästä hetkestä".

En väitä, etteikö lapsen saaminen muuttaisi ihmistä. Totta kai koko elämänjärjestys muuttuu, kun yhtäkkiä tärkein asia elämässä onkin toisesta huolehtiminen. Tuollainen "äitiys muutti minut" -keskustelu aiheuttaa vaan helposti sellaisen asetelman, että paremmassa joukossa ovat äidit ja vähän huonommassa joukossa lapsettomat, joiden ei ole tarvinnut muuttaa arvojaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten äidiksi tuleminen vaikuttaisi minuun, sillä mielestäni arvomaailmani on jo nyt kohdillaan ja osaan nauttia tästä hetkestä sekä pyytää anteeksi.

Toivon rippeitä

Soittivat tänään lääkäristä. Verikoekin oli negatiivinen, mikä nyt ei yllättänyt. Positiivista on se, että yksi alkio oli saatu pakkaseen. Ja tänään alkoi menkat eli vajaan kuukauden päästä voin ilmoittautua seuraavaan siirtoon. Alkionsiirto tehdään lääkkeettömästi eli sitten vaan toivotaan, että tähdet ovat kohdillaan ja ovulaatio sattuu arkipäivälle ja alkio selviää sulatuksesta. Toivoa on.

Vittu mitä paskaa

Pahoittelut rujosta lauseesta otsikossa, mutta se on tällä hetkellä päällimmäinen tuntemukseni. Tein aamulla niin selvästi negatiivisen raskaustestin, että ei paljon jättänyt arvailujen varaan. Ihan älytöntä, mutta testin tehtyäni lähdin labraan, koska se nyt kuuluu tähän prosessiin. Voivat sitten huomenna soittaa, että tulos oli negatiivinen.

Olin koko päivän liikkeellä, pienikin ajatus tämän asian suuntaan nosti kyyneleet silmiin, joten yritin keskittyä muuhun. Illaksi piti lähteä vielä harrastuksen pariin, mutta en vaan kyennyt enää kokoamaan itseäni. En tiedä uskoinko enää lähipäivinä, että voisin oikeasti olla raskaana, mutta kyllähän tämä nyt romuttaa koko puolentoista kuukauden toivomisen. Huomenna kuulen, onko kaikki se raha ja vaiva mennyt täysin hukkaan vai olisiko joku lopuista alkioista saatu pakkaseen.

Raskaustesti hankittu

Tänään ostin raskaustestin maanantai-aamua varten. Oikeastaan ostin kaksi siltä varalta, että olisi jotain hämminkiä. Maanantaina käyn myös verikokeessa, mutta saan tuloksen vasta tiistaina. Samalla kuulen, miten loppujen kolmen alkion on käynyt.

Keskiviikkoon asti olin hyvin rauhallinen. Sitten rintojen kipeily lakkasi ja olin varma, että ei tässä mitään raskaana olla. Ajatus asiasta itketti vähän vielä eilenkin. Nyt olen aika rauhallinen mutta en vaan jaksa enää uskoa että maanantainen testi voisi olla positiivinen. Kai tämä pessimismi on myös keino suojata itseään, jotta ei tippuisi liian korkealta.

Let's not get too excited

Mielestäni olen pystynyt olemaan melko rauhallinen nämä pari päivää alkionsiirron jälkeen.Ainakaan en ole kuumeisesti miettinyt lopputulosta ja siihen reagointia. Silti tiedän mahdollisen lasketun ajan, sen milloin asiasta voisi turvallisin mielin kertoa kaikelle kansalle ja googletinpa juuri lentämisen rajoituksista raskaana ollessa, sillä olemme suunnitelleet ulkomaanreissua joululomalle. Hah, itseään on niin helppo huijata.

Lupasin ja vannoin itselleni, että en tarkkaile kehoni tuntemuksia, koska ne eivät välttämättä kerro kaikkea. Nyt kuitenkin huomaan hämmästeleväni rintojen arkuutta ja turvotusta. Tosin näitä tuntemuksia oli jo ennen siirtoa, eli saattaa johtua ihan vaan 1,5 kuukautta kestäneestä hormonien pumppaamisesta. Mietin kuitenkin, että mitä jos kipuilu jatkuu, niin mitä se tarkoittaa ja jos se loppuukin, niin entäs se? Että ihan ei nappiin mennyt sekään lupaus. Pitää kuitenkin yrittää, hulluksihan sitä muuten itsensä tekee.

Alkionsiirto

Ilman huolen häivää ja toiveikkaana menin tänään alkionsiirtoon. Ja saatiinhan sitä siirrettyä yksi viisisoluinen alkio! En vaan moneen tuntiin sen jälkeen pystynyt miettimään muuta kuin loppujen munasolujen kohtaloa. Yhdeksästä munasolusta oli hedelmöittynyt yhteensä neljä, ja nämä loput kolme kuusisoluisiksi. Ilmeisesti ovat sen verran heikkoja, että niitä ei voida sellaisenaan pakastaa vaan niitä nyt jatkoviljellään ja pakastetaan myöhemmin mikäli kehittyvät.

Olin niin luottavaisin mielin, että kyllähän nyt yhdeksästä saadaan pakkaseenkin. Siksi hajosin täysin siirron jälkeen, tulos oli isku vasten kasvoja. Nyt taas kutakuinkin kasassa. Yritän olla nyt miettimättä tulevaa, annan kaiken rakkauteni sille alkiolle sisälläni, teen mukavia asioita tulevat viikot ja toivon ❤❤❤

Punktiofiiliksiä

Se on ohi nyt ja fiilis on hyvä. Aluksi kyllä ajattelin odotellessani sägyllä sairaalavaatteet päällä, että en kerta kaikkiaan pysty enää uudelleen tähän. Olin kyllä siinäkin vaiheesssa hyvin rentona, hoitajakin kommentoi alhaista pulssiani. Varmaan kuitenkin jännitin punktiota. Kaikki meni hyvin eikä toimenpide ollut ollenkaan niin kivulias kuin olin kuvitellut.

Tilanne vaan oli niin absurdi: me ja 6 muuta pariskuntaa samassa tilassa, pelkät verhot välillämme ja kukin vuorollaan sängyllä kärrättävänä.

Tuloksena oli 9 munasolua. Keskiviikkona kuullaan miten niille kävi ja toivottavasti siirretään yksi alkio. Nyt on kuitenkin rauhallinen olo, en voi kuin odottaa ja toivoa ❤

Nyt sitä mennään

Huh huh. Jotenkin uskomatonta että nyt ollaan tässä. IVF-hoidot, joista olen jo pitkään ajatellut, että niillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Tänään lääkärissä ultrattiin ja rakkuloita oli 7+5. Maanantaina punktio. Piti kysyä, että oliko niin että yhden munarakkulan sisällä on yksi munasolu. Hah, oon niin pihalla. (Ja kyllä, näin siis pääasiassa on). Nyt jännittää. Paljonko munasoluja saadaan, onko ne hyviä, hedelmöittyykö ne. Ja mitä sen jälkeen. Pakko keksiä viikonlopulle jotain etten vaan mieti tätä koko ajan.

Alitajuinen hermostus

Perjantaina on siis lääkäriaika ja silloin määrittyy milloin punktio tehdään. Olen ollut tällä viikolla jotenkin pahantuulinen ja hermostunut. En jaksaisi yhtään mitään ylimääräistä ja olen ärsyyntynyt monesta asiasta. Mietin, että johtuukohan tämä hoidoista, stressaanko niistä ja voinko olla niiden takia hermostunut tavallaan tietämättäni?

Kenelle kertoa?

Aika moni ihminen tietää meidän lapsettomuutemme vaiheista ja siitä, että kevyempiä hoitoja on tehty ja olemme siirtymässä hoidoissa eteenpäin. Olen miettinyt, kuinka laajasti kerron meneillään olevista hoidoista. Haluan kyllä puhua asiasta, enkä oikein osaa sitä salaillakaan jos mieli tekee puhua. Mietin, että jos kerron niin olenko sitten raportointivelvollinen kaikista vaiheista. No en tietenkään ole. Tuskin jaksan kaikkia pitää ajantasalla, eiköhän ihmiset voi sitten kysyä jos haluavat tietää. En tiedä mitä haittaa kertomisesta voisi olla. Kävi tässä miten tahansa, enköhän halua kuitenkin jossain vaiheessa purkaa sitä lähimmilleni. Kai sellainen ajatus vaan istuu aika syvällä, että raskautumisaikeista ei kerrota ja raskaudestakin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, kun ollaan "turvallisilla vesillä".

Pistospäivä numero viisi

Tällä hetkellä mennään siis pistosvaiheessa. Pistän Gonal-f lääkettä 200 yksikköä päivittäin vielä ainakin vajaan viikon, ensi perjantaina on lääkäriaika jolloin päätetään punktion ajankohdasta. Tähän mennessä olen pystynyt yllättävän hyvin keskittymään yhteen vaiheeseen kerrallaan ja fiilis on hyvä. Toki ajatukset ja toiveet lähtevät myös helposti laukkaamaan ja kävin jo tutkimassa vanhempainrahan suuruutta. Heh.

Olen toiveikas, olo on jännittävän kutkuttava. Samalla hyvin ristiriitainen, sillä tuntuu täysin absurdilta, että voisin yhtäkkiä olla raskaana. Pidän sitä kuitenkin hyvin todennäköisenä. Oikeastaan ajattelen, että on kaksi vaihtoehtoa: raskaus onnistuu ensimmäisellä IVF-hoidolla tai sitten selviää, että emme voi saada lapsia.

Jännityksellä odotan, millaisia oloja pistohoito vielä aiheuttaa, sillä jo toissapäivänä tuntui menkkamaista kipua vatsassa. Tämä meni kyllä ohi eikä ole enää palannut.

Olenko vahva?

Olen hemmetin ylpeä itsestäni, kuinka olen käsitellyt tätä lapsettomuuttamme: olen osannut puhua asiasta mutta en ole myöskään laittanut muuta elämää pauselle vaan elänyt sitä eteenpäin. Moni ihminen ajattelee minun olevan vahva ja ehkä sitä olenkin.

Kuitenkin mietin, että mitä jos tässä vielä tulee takapakkeja? Jos IVF ei onnistukaan tai jos selviää jotain mikä tuhoaa kaikki vauvahaaveet? Olisinko sittenkin vielä vahva vai olenko käyttänyt kaikki itseni tsempaamisen taidot tässä melkein viiden vuoden lapsihaaveiden  aikana?

Odotustila 3

Naistenklinikan odotustila kolmessa on jännä tunnelma. Kaikki tietää mitä varten siellä ollaan ja itse ainakin mietin, että ai tuokin on samassa tilanteessa. Silti kukaan ei sano mitään, ei juuri edes katso toisiinsa. Muutenkin on usein hiiren hiljaista, kuin odottaisimme tuomiolle menoa.

Tänään käytiin allekirjoittamassa hoitosuostumukset IVF-hoitoja varten. Ensi viikolla aloitan synarelakuurin ja punktiota on kaavailtu syyskuun puolivälin jälkeiselle viikolle. Ei tätä oikein vielä ymmärrä, ehkä ihan hyvä niin. Palanen kerrallaan, positiivista mielialaa ylläpitäen. Toivon, että lokakuussa voisin kertoa olevani raskaana, vaikka ajatus siitä tuntuu täysin absurdilta.

Pömppömaha

Sellainen tuossa vyötärön seudulla tuntuu vain kasvavan. Ja koska sillä ei ole mitään tekemistä jälkikasvun kanssa, pelkään tässä kuussa olevia sukulaisen häitä. Onhan tuota jenkkakahvaosastoa myös, mutta halutessaan voisi helposti ajatella minun olevan raskaana.

Sovitin tässä eräänä iltana kaapissa olevia mekkoja päälleni, mutta kaikissa tuntuu olevan sama efekti. Pitänee pitää alkoholijuoma koko ajan kädessäni ja ehkä varmuuden vuoksi riipaistava känni niin ei jää tilaa kyselyille.

Maailman paras äiti

Meillä töissä on kahvihuoneessa muki, jossa lukee "maailman paras äiti". En pysty juomaan siitä. Varmaan jos se olisi ainoa puhdas muki jäljellä, tiskaisin mieluummin uuden.

Nämä on näitä jokapäiväisiä pieniä muistutuksia siitä, että omasta elämästä puuttuu jotain mitä siihen kaipaisi kipeästi.

Taukokuulumisia

Tämä on niin totta. Lapsettomuuden kanssa joutuu olemaan vahva, mutta silti suurella osalla ei ole mitään hajua tästä vahvuudesta.

Lapsettomuuskuvioiden kanssa olen ollut ihanasti "tauolla". Toki mietin asiaa varmasti päivittäin, mutta ehkä ajatukset eivät ole niin tuskaisia ja siitä tulee tauon tunne. Tällä viikolla käytiin IVF-suunnittelukäynnillä. Elokuussa aloitellaan ja syyskuussa varmaan olisi toimenpiteiden aika. Ihanaa kun tämä asia etenee.

Huvittavaa, kun lääkäri huikkasi vielä käynnin lopuksi, että "loppuviikosta kannattaa lempeäharrastaa, jos näitä hoitoja ei vaikka tarvitakaan". Just joo, en oikein jaksa uskoa että raskaus alkaisi yhtäkkiä 4,5 vuoden jälkeen hoitojen kynnyksellä.