Totta se on

Sain aamupäivällä puhelun hoitajalta. Totta se on, verikokeen tulos oli positiivinen ja raskaushormonin määräkin suurempi kuin mitä vielä tässä vaiheessa tarvitsisi olla. Alkio on siis kiinnittynyt hyvin.
Minä olen r a s k a a n a!

Tajusin, että nyt on aika lailla päivälleen viisi vuotta siitä, kun päätimme alkaa yrittämään. Käsittämättömän pitkä aika, käsittämätöntä että olemme nyt tässä.

Olo on onnellinen ja kevyt. Aion yrittää nauttia joka hetkestä. Ei ole mitään syytä miksi kaikki ei menisi loistavasti tästä eteenpäin, nyt kun on viimein päästy tähän pisteeseen.

❤

JAIKS

Vatsa on ollut kipeä viikonlopun ja olen odottanut milloin ne menkat sitten alkavat. Aamulla piti mennä verikokeeseen ja ajattelin, että teen testin ennen sitä jos menkat eivät ole alkaneet yön aikana. Sellaista ei ollut havaittavissa aamulla joten tein testin... ja siinä oli havaittavissa kaksi selkeää viivaa.

Tuijottelin sitä aikani ilman sen suurempaa tunnemyräkkää ajatellen, että homma ei sittenkään ole tuhoon tuomittu. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Labraan lähdin hyvillä mielin ja koko päivän on ollut sellainen lämmin fiilis päällimmäisenä. Huomenna soitetaan lääkäristä verikokeen tulos, katsotaan nyt sitten mitä se näyttää. (Toivoisin kyllä sellaista kellon edistystä tulevalle vuorokaudelle).

Toivottomuutta ilmassa

Nyt on eletty kummallisia piinaviikkoja. Aluksi ei tuntunut yhtään miltään. Sittemmin on alkanut tuntua ettei mitään toivoa ole. En oikein ymmärrä itseäni. Mietin, että voiko sitä suojella itseään alitajuisesti? Viimeksi nimittäin tipuin aika korkealta kun IVF ei tuottanut tulosta.

Tuntuu, että olen jo monta päivää surrut valmiiksi negatiivista tulosta. Asian ajatteleminen itkettää. Torstaina oli viimeinen päivä, jolloin lugesteron oli käytössä, joten eiköhän menkat ala hetkenä minä hyvänsä jos ovat alkaakseen. Pelkään joka kerta vessassa käydessäni, että huomaan niiden alkaneen. Maanantaina pitäisi mennä verikokeeseen, jonka tuloksen saan tiistaina. Ymmärsin, että verikokeeseen tulisi mennä vaikka kuukautiset ehtisikin alkaa. Kuinka typerää sekin on.

Tyypilliseen tapaani olen tehnyt jo suunnitelmia seuraavalle vuodelle, jos en olekaan raskaana. Itsensä suojelua kai sekin on.

Alkioita siirretty 1, jäljellä 0

Blastokysti selvisi sulatuksesta ja siirrettiin tänään. En ole oikein vielä tajunnut että siellä se nyt on. Tämä pakastealkionsiirtoprosessikin on ollut niin epävarma, kun ensin piti jännittää että osuuko siirto arkipäiville ja sitten vielä että onnistuuko sulatus. Oon tosi iloinen että siirto onnistui nyt. Pakkaseenhan ei jäänyt enää yhtään mutta toivottavasti niitä ei olisi tarvinnutkaan. Jos tämä ei onnistu niin pitäisi aloittaa koko homma taas alusta. Ilmeisesti tässä olisi resurssien vuoksi kolmen kuukauden tauko. Mutta ei mietitä sitä vielä.

Toivon rippeitä

Soittivat tänään lääkäristä. Verikoekin oli negatiivinen, mikä nyt ei yllättänyt. Positiivista on se, että yksi alkio oli saatu pakkaseen. Ja tänään alkoi menkat eli vajaan kuukauden päästä voin ilmoittautua seuraavaan siirtoon. Alkionsiirto tehdään lääkkeettömästi eli sitten vaan toivotaan, että tähdet ovat kohdillaan ja ovulaatio sattuu arkipäivälle ja alkio selviää sulatuksesta. Toivoa on.

Vittu mitä paskaa

Pahoittelut rujosta lauseesta otsikossa, mutta se on tällä hetkellä päällimmäinen tuntemukseni. Tein aamulla niin selvästi negatiivisen raskaustestin, että ei paljon jättänyt arvailujen varaan. Ihan älytöntä, mutta testin tehtyäni lähdin labraan, koska se nyt kuuluu tähän prosessiin. Voivat sitten huomenna soittaa, että tulos oli negatiivinen.

Olin koko päivän liikkeellä, pienikin ajatus tämän asian suuntaan nosti kyyneleet silmiin, joten yritin keskittyä muuhun. Illaksi piti lähteä vielä harrastuksen pariin, mutta en vaan kyennyt enää kokoamaan itseäni. En tiedä uskoinko enää lähipäivinä, että voisin oikeasti olla raskaana, mutta kyllähän tämä nyt romuttaa koko puolentoista kuukauden toivomisen. Huomenna kuulen, onko kaikki se raha ja vaiva mennyt täysin hukkaan vai olisiko joku lopuista alkioista saatu pakkaseen.

Raskaustesti hankittu

Tänään ostin raskaustestin maanantai-aamua varten. Oikeastaan ostin kaksi siltä varalta, että olisi jotain hämminkiä. Maanantaina käyn myös verikokeessa, mutta saan tuloksen vasta tiistaina. Samalla kuulen, miten loppujen kolmen alkion on käynyt.

Keskiviikkoon asti olin hyvin rauhallinen. Sitten rintojen kipeily lakkasi ja olin varma, että ei tässä mitään raskaana olla. Ajatus asiasta itketti vähän vielä eilenkin. Nyt olen aika rauhallinen mutta en vaan jaksa enää uskoa että maanantainen testi voisi olla positiivinen. Kai tämä pessimismi on myös keino suojata itseään, jotta ei tippuisi liian korkealta.

Let's not get too excited

Mielestäni olen pystynyt olemaan melko rauhallinen nämä pari päivää alkionsiirron jälkeen.Ainakaan en ole kuumeisesti miettinyt lopputulosta ja siihen reagointia. Silti tiedän mahdollisen lasketun ajan, sen milloin asiasta voisi turvallisin mielin kertoa kaikelle kansalle ja googletinpa juuri lentämisen rajoituksista raskaana ollessa, sillä olemme suunnitelleet ulkomaanreissua joululomalle. Hah, itseään on niin helppo huijata.

Lupasin ja vannoin itselleni, että en tarkkaile kehoni tuntemuksia, koska ne eivät välttämättä kerro kaikkea. Nyt kuitenkin huomaan hämmästeleväni rintojen arkuutta ja turvotusta. Tosin näitä tuntemuksia oli jo ennen siirtoa, eli saattaa johtua ihan vaan 1,5 kuukautta kestäneestä hormonien pumppaamisesta. Mietin kuitenkin, että mitä jos kipuilu jatkuu, niin mitä se tarkoittaa ja jos se loppuukin, niin entäs se? Että ihan ei nappiin mennyt sekään lupaus. Pitää kuitenkin yrittää, hulluksihan sitä muuten itsensä tekee.

Alkionsiirto

Ilman huolen häivää ja toiveikkaana menin tänään alkionsiirtoon. Ja saatiinhan sitä siirrettyä yksi viisisoluinen alkio! En vaan moneen tuntiin sen jälkeen pystynyt miettimään muuta kuin loppujen munasolujen kohtaloa. Yhdeksästä munasolusta oli hedelmöittynyt yhteensä neljä, ja nämä loput kolme kuusisoluisiksi. Ilmeisesti ovat sen verran heikkoja, että niitä ei voida sellaisenaan pakastaa vaan niitä nyt jatkoviljellään ja pakastetaan myöhemmin mikäli kehittyvät.

Olin niin luottavaisin mielin, että kyllähän nyt yhdeksästä saadaan pakkaseenkin. Siksi hajosin täysin siirron jälkeen, tulos oli isku vasten kasvoja. Nyt taas kutakuinkin kasassa. Yritän olla nyt miettimättä tulevaa, annan kaiken rakkauteni sille alkiolle sisälläni, teen mukavia asioita tulevat viikot ja toivon ❤❤❤

Punktiofiiliksiä

Se on ohi nyt ja fiilis on hyvä. Aluksi kyllä ajattelin odotellessani sägyllä sairaalavaatteet päällä, että en kerta kaikkiaan pysty enää uudelleen tähän. Olin kyllä siinäkin vaiheesssa hyvin rentona, hoitajakin kommentoi alhaista pulssiani. Varmaan kuitenkin jännitin punktiota. Kaikki meni hyvin eikä toimenpide ollut ollenkaan niin kivulias kuin olin kuvitellut.

Tilanne vaan oli niin absurdi: me ja 6 muuta pariskuntaa samassa tilassa, pelkät verhot välillämme ja kukin vuorollaan sängyllä kärrättävänä.

Tuloksena oli 9 munasolua. Keskiviikkona kuullaan miten niille kävi ja toivottavasti siirretään yksi alkio. Nyt on kuitenkin rauhallinen olo, en voi kuin odottaa ja toivoa ❤

Nyt sitä mennään

Huh huh. Jotenkin uskomatonta että nyt ollaan tässä. IVF-hoidot, joista olen jo pitkään ajatellut, että niillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Tänään lääkärissä ultrattiin ja rakkuloita oli 7+5. Maanantaina punktio. Piti kysyä, että oliko niin että yhden munarakkulan sisällä on yksi munasolu. Hah, oon niin pihalla. (Ja kyllä, näin siis pääasiassa on). Nyt jännittää. Paljonko munasoluja saadaan, onko ne hyviä, hedelmöittyykö ne. Ja mitä sen jälkeen. Pakko keksiä viikonlopulle jotain etten vaan mieti tätä koko ajan.

Alitajuinen hermostus

Perjantaina on siis lääkäriaika ja silloin määrittyy milloin punktio tehdään. Olen ollut tällä viikolla jotenkin pahantuulinen ja hermostunut. En jaksaisi yhtään mitään ylimääräistä ja olen ärsyyntynyt monesta asiasta. Mietin, että johtuukohan tämä hoidoista, stressaanko niistä ja voinko olla niiden takia hermostunut tavallaan tietämättäni?

Kenelle kertoa?

Aika moni ihminen tietää meidän lapsettomuutemme vaiheista ja siitä, että kevyempiä hoitoja on tehty ja olemme siirtymässä hoidoissa eteenpäin. Olen miettinyt, kuinka laajasti kerron meneillään olevista hoidoista. Haluan kyllä puhua asiasta, enkä oikein osaa sitä salaillakaan jos mieli tekee puhua. Mietin, että jos kerron niin olenko sitten raportointivelvollinen kaikista vaiheista. No en tietenkään ole. Tuskin jaksan kaikkia pitää ajantasalla, eiköhän ihmiset voi sitten kysyä jos haluavat tietää. En tiedä mitä haittaa kertomisesta voisi olla. Kävi tässä miten tahansa, enköhän halua kuitenkin jossain vaiheessa purkaa sitä lähimmilleni. Kai sellainen ajatus vaan istuu aika syvällä, että raskautumisaikeista ei kerrota ja raskaudestakin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, kun ollaan "turvallisilla vesillä".

Pistospäivä numero viisi

Tällä hetkellä mennään siis pistosvaiheessa. Pistän Gonal-f lääkettä 200 yksikköä päivittäin vielä ainakin vajaan viikon, ensi perjantaina on lääkäriaika jolloin päätetään punktion ajankohdasta. Tähän mennessä olen pystynyt yllättävän hyvin keskittymään yhteen vaiheeseen kerrallaan ja fiilis on hyvä. Toki ajatukset ja toiveet lähtevät myös helposti laukkaamaan ja kävin jo tutkimassa vanhempainrahan suuruutta. Heh.

Olen toiveikas, olo on jännittävän kutkuttava. Samalla hyvin ristiriitainen, sillä tuntuu täysin absurdilta, että voisin yhtäkkiä olla raskaana. Pidän sitä kuitenkin hyvin todennäköisenä. Oikeastaan ajattelen, että on kaksi vaihtoehtoa: raskaus onnistuu ensimmäisellä IVF-hoidolla tai sitten selviää, että emme voi saada lapsia.

Jännityksellä odotan, millaisia oloja pistohoito vielä aiheuttaa, sillä jo toissapäivänä tuntui menkkamaista kipua vatsassa. Tämä meni kyllä ohi eikä ole enää palannut.

Olenko vahva?

Olen hemmetin ylpeä itsestäni, kuinka olen käsitellyt tätä lapsettomuuttamme: olen osannut puhua asiasta mutta en ole myöskään laittanut muuta elämää pauselle vaan elänyt sitä eteenpäin. Moni ihminen ajattelee minun olevan vahva ja ehkä sitä olenkin.

Kuitenkin mietin, että mitä jos tässä vielä tulee takapakkeja? Jos IVF ei onnistukaan tai jos selviää jotain mikä tuhoaa kaikki vauvahaaveet? Olisinko sittenkin vielä vahva vai olenko käyttänyt kaikki itseni tsempaamisen taidot tässä melkein viiden vuoden lapsihaaveiden  aikana?

Odotustila 3

Naistenklinikan odotustila kolmessa on jännä tunnelma. Kaikki tietää mitä varten siellä ollaan ja itse ainakin mietin, että ai tuokin on samassa tilanteessa. Silti kukaan ei sano mitään, ei juuri edes katso toisiinsa. Muutenkin on usein hiiren hiljaista, kuin odottaisimme tuomiolle menoa.

Tänään käytiin allekirjoittamassa hoitosuostumukset IVF-hoitoja varten. Ensi viikolla aloitan synarelakuurin ja punktiota on kaavailtu syyskuun puolivälin jälkeiselle viikolle. Ei tätä oikein vielä ymmärrä, ehkä ihan hyvä niin. Palanen kerrallaan, positiivista mielialaa ylläpitäen. Toivon, että lokakuussa voisin kertoa olevani raskaana, vaikka ajatus siitä tuntuu täysin absurdilta.

Taukokuulumisia

Tämä on niin totta. Lapsettomuuden kanssa joutuu olemaan vahva, mutta silti suurella osalla ei ole mitään hajua tästä vahvuudesta.

Lapsettomuuskuvioiden kanssa olen ollut ihanasti "tauolla". Toki mietin asiaa varmasti päivittäin, mutta ehkä ajatukset eivät ole niin tuskaisia ja siitä tulee tauon tunne. Tällä viikolla käytiin IVF-suunnittelukäynnillä. Elokuussa aloitellaan ja syyskuussa varmaan olisi toimenpiteiden aika. Ihanaa kun tämä asia etenee.

Huvittavaa, kun lääkäri huikkasi vielä käynnin lopuksi, että "loppuviikosta kannattaa lempeäharrastaa, jos näitä hoitoja ei vaikka tarvitakaan". Just joo, en oikein jaksa uskoa että raskaus alkaisi yhtäkkiä 4,5 vuoden jälkeen hoitojen kynnyksellä.

Tauko

Tämä tauko ensimmäisen hoitorykelmän päätteeksi on tuntunut aivan mielettömän hyvältä. En olisi uskonut, että voisin päästä näin irti lapsettomuusajatuksista. Irti pääseminen ei toki tarkoita sitä etteikö asia pyörisi mielessä. Kyllähän se pyörii mutta ehkei sitten jatkuvasti ja ajatukset eivät ole niin raskaita. Jotenkin on vaan kevyempi olla. Eihän tässä ole tullut juuri seurattua kuukautiskieroakaan, lapsen tekeminen on nyt todella ripustettu naulaan odottamaan heinäkuista lääkärikäyntiä.

Mitähän tästä vielä seuraa

Tässä IVF-hoitoja odotellessa tulee mietittyä kaikenlaista. Tähän asti olen ollut hyvin toiveikas. Kun päätimme lähteä hoitoihin, ajattelin, että eihän sitä tiedä vaikka ensimmäisellä kerralla tärppäisi. Kun inseminaatio toisensa jälkeen kuitenkin osoittautui tuloksettomaksi, ajattelin, että eipä niiden onnistumisprosentti kovin huima olekaan. IVF-hoidoilla mahdollisuudet on paremmat, ehkä onnistumme heti ekalla kun ei meissä mitään vikaakaan pitäisi olla.

Nyt olen kuitenkin tajunnut, että eihän sitä tiedä. Onhan meille tehty perustutkimukset, mutta jos munasoluissa tai hedelmöittymisessä ylipäätään olisi jotain ongelmia, niin tämähän on juuri se kohta missä se se kävisi ilmi. Ehkä nämä ajatukset on osa henkistä valmistautumista aikaisintaan loppukesästä alkaviin hoitoihin. Kyllä tässä vielä kuitenkin kovin toiveikkaita ollaan. Jospa lapsettomuutemme viisivuotispäivänä loppuvuodesta olisin jo raskaana.

Katse eteenpäin

Tällä kertaa hoidon epäonnistumisen jälkeen kesti aiempaa kauemmin koota itseni. Päästyäni yli suurimmasta harmituksesta, huomasin olleeni koko viime viikon todella surullinen. Saatoin alkaa itkemään asiaa ajatellessani ja se pyöri päässäni jatkuvasti. Nyt alkaa pikku hiljaa tasoittua. Olen jo tehnyt suunnitelmia keväälle ja kesälle ja tuntuu hyvältä tehdä niitä kun ei tarvitse ajatella, että "jos olenkin raskaana". Osa näistä asioista olisi siis siinä tapauksessa pois suljettuja.

Viime viikolla soittivat myös lääkäristä, että miten hoidossa kävi. Nyt olemme sitten IVF- jonossa ja tänään tuli kutsu suunnittelukäynnille heinäkuussa. Yritän olla ajattelematta asiaa sen pidemmälle, että milloin hoito sitten todella aloitettaisiin. Kesän sulut saattavat viivästyttää hommaa tuossa vaiheessa ja onhan myös mahdotonta tietää, että osuuko käynnit juuri arkipäiville. Yritän asennoitua siihen, että se saattaa mennä tuosta vielä jonkin verran pidemmälle.

En ole hirveän tarkasti tutustunut IVF-hoitoihin tähän mennessä. Jonkinlainen käsitys hoidon kulusta on ollut ja nyt kutsukirjeen mukana tuli selvitys jonka lukaisin läpi. Vähän jännittää niihin hoitoihin lähteminen, koska IVF on kuitenkin monella tavalla vaativampaa kuin mitä ovulaation iduktio ja inseminaatio ovat tähän mennessä olleet. Toisaalta taas onnistumismahdollisuudetkin ovat huomattavasti paremmat, joten toivoa on. Saapahan tässä välissä pitää taukoa lääkärissä juoksemisesta, kuukautisten odottelusta ja hormoneiden piikittelystä, aikataulutuksesta ja pettymyksestä. Yritän ottaa tästä ajasta ilon irti!